runopiiriä varten

Huomenna, 31.1. on taas runopiiritystä, klo 20/21 tienoilla.

Tällä kertaa uudempaa luettavaa, Brian Pattenin "Itseään määrittelevä proosaruno" (mm. kokoelmassa The Mersey Sound, 1967)


Itseään määrittelevä proosaruno

Julkisesti runon pitäisi riisuutua ilkosilleen ja vilkuttaa lähimmälle ohikulkijalle. Sen pitäisi hakeutua ennemmin varkaiden ja rakastavaisten kuin lehtimiesten ja kustantajien seuraan. Matemaatikon huomatessaan sen pitäisi irrottaa algebra tämän mielestä ja korvata se runoudella; runoilijan havaitessaan sen pitäisi irrottaa runous tämän mielestä ja korvata se algebralla. Sen pitäisi rakastua lapsiin ja hurmata heidät saduilla. Sen pitäisi odottaa portaassa kavereidensa kotiinpaluuta kahden vuoden ajan, sitten astua ulos ja löytää heidät kaikki kuolleina.

Kun sähköt katkeavat, sen pitäisi käyttää tummia laseja ja leikkiä sokeaa. Sen pitäisi johdattaa kaikki turvassa kulkevat keskelle ruuhkaista tietä ja jättää heidät sinne. Sen pitäisi ripotella puuntuhoojia kaikkien sellaisten puujalkaisten ihmisten makuuhuoneisiin, jotka eivät kavahda viattomien satuttamista eivätkä näe sellaisia vivahteita ylipäänsä. Sen pitäisi huutaa PAHUUS! PAHUUS! kaikkien maailman pörssitalojen katoilta. Sen ei tarvitse teeskennellä olevansa virkailija tai kirjastonhoitaja. Sen pitäisi olla ystävällinen, se on vastakohtien väistämätön yhtäläisyys. Sen ei koskaan tulisi itkeä, paitsi silloin kun se on yksin ja se on peittänyt kaikki peilit ja tukkinut kaikki aukot.

Runouden pitäisi etsiä kalvakkaat ja lyyriset pariskunnat ja kulkea niiden kanssa talleille, hylättyihin makuuhuoneisiin ja moottorittomiin autoihin Hauskan Pitoon. Sen pitäisi mennä palaviin tehdasrakennuksiin silloin kun on liian myöhäistä pelastaa ketään. Sen ei pitäisi kiinnittää mitään huomiota oikeaan nimeensä.

Runouden pitäisi näyttäytyä lojumassa liikenneonnettomuuksien liepeillä ja sihisemässä sammutetuissa kaasuliesissä. Sen pitäisi raapustella nymfomaanin salaisuudet luokan liitutaululle, tarjota hänelle mato joka sanoo: sisällä on pieni omena. Kello kuuden aikaan illalla runouden pitäisi harrastaa ruutuhyppelyä kaduilla ja etsiskellä väistöliikkeitä ihmisten roskiksista. Aamunkoitossa sen pitäisi lähteä makuuhuoneesta ja mennä ensimmäisellä bussilla kotiin vaimonsa luokse. Iltasella sen pitäisi jututtaa tyttöä, jota kukaan ei halua. Sen pitäisi näyttäytyä pilvenpiirtäjän ikkunalaudalla seisoskelemassa ja sillalla tiili sidottuna sydämensä ympärille. Se on hirviö, joka piileskelee pimeässä lastenhuoneessa, se on arpi kauniin miehen kasvoilla. Se on viimeinen ruohonkorsi, joka poimitaan kaupunginpuistosta.


- - -

(maaria käänsi jotakuinkin)

(alkuteksti)

(Brian Pattenin haastattelu)