(1)
mietin,
ilta hämärtää.
yrityksen tuska vaivaa.
toivon,
että itku tulisi.
uuvuttava.
ajattelen,
liikaa, mutta
pimeyden saavuttua maailma muuttuu.
en pelkää enää
kaipaan,
hiljaisuutta, rauhan suojaa
kylmyyttä.
lupaus on ilmassa
näytän,
ja avaan ikkunan lumisateeseen.
peitto tuntuu tarkoitukselliselta
hymyilen,
ja en pelkää aamua,
joka muutaman kierroksen päästä
haastaa
- emr64738
-------------------------------------
(2)
tajuaako, että pimee, että tulee, että tulee pimee jo tänään, ja nikama, nikama, niks, tulee vamppyyrien yö;
soittomusiikki on taukoava, kun tulee kylmä, kylmä jo tänään, pitelevät, kylkiluu, kylkiluu, lups, tulee zombejen yö:
menee valot pimeeks, kun on yö ja tulee kylmä tänäänkin, pannaan valot pimeeks, nakuttavat, kolkuttavat rintalasta rintalasta laps, tulee aavitusten yö,
sanoo hiljaista, jaista, tulee takova kylmä, tulee halla, huutaa halla hiljaista, leukaluu, leukaluu leps, ja sitten oot jo ded.
- puustaava
------------------------------------------
(3)
i
Se, mikä on hyvien tapojen vastaista, on tavallisesti myös lainvastaista. esimerkiksi katutappelu on kiellettyä vaikka kumpikin osapuoli olisi siihen halukas omasta vapaasta tahdostaa. On kuitenkin myös sellaisia tarkoituksia, jotka eivät ole lainvastaisia, mutta joiden voidaan ajatella olevan hyvän tavan vastaisia. Tämmöinen toiminta viranomaisten taholta ei kyllä sellaista viestiä tue. Sellast se on pojat. Virkamiehellä on liikaa harkintavaltaa. Lukasin netistä, että tää vedettiin pois kaupoista. Ota mallia heteroista, jos päättäminen on vaikeaa. Ei siihen syrjähyppyä tarvita. Tai onko hinttaaminen ollenkaan parittelua? Onko se Suomessa edes sallittua?
ii
Aivan. Yksinkertaset ja hiukka kuumottavat biitit toimii paremmin butaani nousut! Nyt kaipaisin tarkastaja Ripatilta hivenen tarkempia ohjeita mitä ravintolassa saa tehdä. Täysin pätevä päättämään. Tekis mieli nistii se tyyppi joka jaksaa tuollaisesta asiasta tehdä valitusta lääninhallitukseen. Muut hellyyden osoitukset voivat hoitaa ihan samoin kuin heterotkin. Sellainenhan on monella tavoin myös terveydellinen uhka. Onneksi suomalainen ravintolakulttuuri on kehittynyt ja monipuolistunut. Syöminenkin on ihmisen perustarpeen, ravinnon saamisen tyydyttämistä, muttei ole sopivaa syödä missä tahansa, milloin tahansa, miten tahansa. Muuten tulee väärinkäsityksiä, käsirysyjä, raiskauksia yms.
iii
Huh! Oon tästä kuullut ennenkin, mutta nyt alkoi kuulostaa vielä kiinnostavammalta varsinkin kun kuuli ton sanan kaupoista pois vedetty. Eli heti lähdetään alusta asti murhaavan törkeillä läpillä. On niistä tuomioitakin annettu . Eri asia myös on ihan moraalinen puoli. Mielestäni yhteiskunnassamme pitäisi korostaa enemmän vakituisten ja pysyvien parisuhteiden arvostusta. Tupakkaakin saa kärhentää ravintolan tupakkakopissa. Ainakin johtavissa suurissa bailu- ja yökerhotyyppisissä ravintoloissa pitäisi olla sellaiset. Yököttää ajatellakin, että meidän nurkissa on tuollainen paikka.
iv
Mielestäni irtosuhteet vahingoittavat ihmistä aidosti (tai voivat vahingoittaa), kun taas esimerkiksi otteleminen paljain nyrkein ei vahingoita “ihmistä”, ainoastaan ruumista. En kiellä etteikö itse tekisi mieli kokeilla, nuori vaaleaihoinen opiskelijaheteromies kun olen, mutta kuitenkin. Vaikka melkoinen baarikärpänen olenkin, niin minua ei kyllä edes sellaiseen raflaan kahta kertaa saisi. JOs tälle linjalle mennään niin vessat tulee kieltää. Eikö järki sano, missä intiimejä asioita on suotavaa tehdä? Tarviiko tästäkin vääntää ohjeita, normeja ja oikein lakejakin rautalangasta? Vai tällaista touhua nämä kapista ulos tulijat viettävät Onko tuollainen elämä terveen elämää?
v
Suomessa julkisen vallan käytön on aina perustuttava lakiin. Kyllä on typerää! Olen mielestäni aika avarakatseinen ihminen ja suhtaudun kaikkiin ihmisiin samalla tavalla, riippumatta siitä mitä ja kenen kanssa he vällyjen alla tekevät. Seksi kuuluu kaikkiin parisuhteisiin ja se on aina kahdenkeskistä. Toki ko. liiketoiminta perustuu kaljanmyynnille, mutta silti valinnanvapaus pitää olla. En vaan ymmärrä taas tätä että homostelijat ovat vaatimassa erityiskohtelua. Homppeleilla ei ole käytöstapoja Ajatelkaa siivoojia
- muhtimin
------------------------
Joo, sä vedit /
jos mä vedän tähän
- jooa^
sunnuntai 20. syyskuuta 2009
sunnuntai 23. elokuuta 2009
kirjoittajapiiri #2
Kiitoksia kaikille antoisasta ja hyvinmenneestä ja semmosesta. Seuraava kerta päätettiin pitää, osallistuminen on edelleen kaikille avoin. Yksityiskohtia voi tiedustella #kirjalla tai yksityisviestinä /msg puustaava.
Seuraava teema on YÖ. Samat ohjeet kuin edellisellä kerralla: saa olla proosaa, lyriikkaa tai vaikka esseetä, genre vapaa. Aihetta voi lähestyä miten tahtoo. Myös tekstin pituus on vapaa, mutta kannattaa tähdätä semmoiseen mittaan, että jaksetaan lukkee!
Tekstit allekirjoittaneelle 11.9.2009 (nii ei päivä unohdu!), mun s-postiosoitteen voi tiedustella /msg puustaava.
Piiri kokoontuu kanavalla tarkemmin sovittavana ajankohtana viikolla 39, todennäköisimmin viikonloppuna.
Seuraava teema on YÖ. Samat ohjeet kuin edellisellä kerralla: saa olla proosaa, lyriikkaa tai vaikka esseetä, genre vapaa. Aihetta voi lähestyä miten tahtoo. Myös tekstin pituus on vapaa, mutta kannattaa tähdätä semmoiseen mittaan, että jaksetaan lukkee!
Tekstit allekirjoittaneelle 11.9.2009 (nii ei päivä unohdu!), mun s-postiosoitteen voi tiedustella /msg puustaava.
Piiri kokoontuu kanavalla tarkemmin sovittavana ajankohtana viikolla 39, todennäköisimmin viikonloppuna.
keskiviikko 12. elokuuta 2009
Kirjoittajapiiri, yheksän tuumaa
Ekana proosatekstit, sitte runotekstit.
Yhdeksän tuumaa
Tiiliä peittävä muovi oli kauttaaltaan märkä. Hannu yritti poistaa sitä aivan liian nopeasti: vesi
roiskui ympäriinsä, ensin hänen tähän asti kuivana pysyneelle paidalleen − sille, jonka olin ostanut hänelle hänen ensimmäisenä syntymäpäivänään sitten aloitettuamme seurustella ja jota hän oli pitänyt niin ylpeänä aina sopivan tilaisuuden tullen − sitten hänen likaisille housuilleen, lensipä sitä vielä minun sukattomiin jalkoihinikin asti. Sandaalini olivat jo valmiiksi kosteat, mutta tarvitsiko sitä nyt niin varomaton olla; muovit juuttuivat muutenkin tiilien väliin ja aina löytyi uusi naru, joka sittenkin olisi katkaistava − yksinkertaisesta operaatiosta tuli jälleen mutkikkaampi kuin mitä olimme odottaneet. Autoin parhaani mukaan toisella kädelläni, toista pidin tiukasti lanteillani valmiina torjumaan vesipisaroita vaatteistani, kärpäsiä ympäriltäni ja pahoja ajatuksia mielestäni, mutta se ei onnistunut yhdessäkään näistä tehtävistä.
"Ota sinä nuo paksummat hanskat" − hän tiesi kuinka tarkka olin käsieni suhteen. Tartuimme tiiliin
ja aloimme viedä niitä sisälle. Hannu yritti viedä kahta kerralla, mutta minä tyydyin yhteen, sekin hiersi ikävästi rannettani rosoisella reunallaan kumoten näin usean eri kosteusvoiteen siihenastisen työn. Astuin joka askeleen varovasti, arvokasta lastia kantaen. Rakennus näytti viikko toisensa jälkeen yhä enemmän talolta, siinä oli jo ulkoseinät, katto ja ikkunatkin. Sisältä näky taas oli enemmän tai vähemmän masentava, mutta kyllä se sentään joka viikko hieman edistyi. Seuraavana päivänä tulisi muurari tekemään takkaa, ja siksi tiilet oli vietävä paikalleen.
Ulkona oli kostea ja kuuma ilma, mutta sisällä oli pelkästään kosteaa, kosteutta lisäsivät entisestään sieltä täältä esiin pilkistävät valkoiset muoviputket. Niistä tuntui virtaavan sisään hajutonta ja näkymätöntä huoneenlämmössä höyrystyvää nestettä. Hannu oli kai tottunut höyryyn, mutta minua se häiritsi suuresti, en nähnyt ollenkaan eteeni niin selvästi kuin ennen. "Tähän tulee sohva, tähän vitriini, tuohon ruokapöytä, tänne arkkupakastin": olin aina nähnyt tulevaisuuden kristallinkirkkaana tässä asiassa, Hannu oli hymyillyt ja myönnellyt. Mutta nyt en erottanut ollenkaan vielä poissaolevia huonekaluja. Osa niistä pysyi sumeareunaisina, osa taas oli täysin hajonnut atomeiksi höyryn mädäntävässä vaikutuksessa. En pystynyt edes näkemään takkaa samanlaisena kuin ennen − tiesin, että sisälle tuomiemme tiilien harmaa ei olisi takan lopullinen
väri, mutta nyt pystyin enää näkemään karkeapintaisen kauttaaltaan harmaan takan. Höyry teki
tekojaan takassakin: se karheutti ruman mielikuvan pintaa entisestään, hajotti tekeleen takaisin
tiiliksi ja kokosi ne uudestaan niin, että tuotos ei enää ollenkaan näyttänyt takalta.
"Meidän täytyisi tuulettaa täällä paremmin", sanoin vaistomaisesti Hannulle, joka oli ehtinyt tuoda jo hyvän osan tiilistä sisälle minun jäätyäni seisomaan ajatuksiini vaipuneena. Itse haju tosin miellytti minua: ilmaan oli sekoittunut puupölyä ja palanutta terästä, olleessaan näin lievä haju toi vielä lempeänä ja ilta-auringon värisenä mieleeni sen illan remontoitavana olleessa kerrostaloasunnossani. Sininen työmiehentakki roikkuili levällään leikkisän remonttimiehen − silloin vielä poikasen − harteilla. Kaksin jäätyämme hänen nopeat katseensa pitkittyivät viimein ja vakavoituivatkin, kuitenkaan menettämättä alituista iloista pilkettään. Nyt monen vuoden jälkeen tuo katse oli rauhoittunut jo aivan liikaakin, se viipyili esineissä kauemmin kuin asioissa, jäädessään silmiini se oli jo niin tottunut saamaansa vasteeseen − enää se ei tutkien selaillut niitä vuorotellen, vaan oli näkevinään molemmat yhtä aikaa. Nenääni kantautui väkevä rautapölyn tuoksu; yskäisin, ja samassa vuosien takainen ilta alkoi halkeilla, remonttimiehet käänsivät minulle selkänsä jutellakseen keskenään, laskemassa ollut aurinko nousi jälleen ja säteili polttavasti kuin ydinpommi.
"Meidän täytyy tuulettaa täällä paremmin", äänessäni oli jo hivenen loukattua omanarvontuntoa. Hannu toi viimeiset tiilet sisälle, otti hansikkaat kädestään, katsoi minua silmiin ja hymyili. Hän kietoi oikean kätensä lanteilleni ja suuteli poskeani, samoin kuin silloin aikoinaan, teeskennellen, että vuodet eivät olisi kuluneet, että hänen kätensä olisi sama kuin silloin, että elettä ajaisi vielä muukin voima kuin tottumus.
"Mitäs mietit?" − nykyään hän ei enää osannut lukea ajatuksiani niin kuin ennen. Mutta siitä ei käy pelkästään häntä syyttäminen, olinhan minäkin kasvanut niistä ajoista jo aikuiseksi naiseksi.
"Tästä tulee hyvä koti." − kaduin heti sanat suusta päästettyäni. Ennen minun ei tarvinnut vakuutella sitä itselleni, saati Hannulle. Mutta rakennuksen tyhjyys tuntui kaipaavan sanoja, joilla täyttää sen ja rakentaa uudelleen höyryn hajottamat mielikuvat, höyryn, joka nyt avoimesta ovesta ulos päästyään tiivistyi kevyeksi sateeksi. Mutta miten sanoilla voisi rakentaa mielikuvia, unelmia?
Hänen kätensä irtosi lanteiltani, se ei hyväillyt jäähyväisiksi poveani tai vatsaani niin kuin ennen. Tämä oli jo kerrassaan huomaamatonta, olihan meitä nyt kaksi entisen yhden sijaan. "Haen vielä sen villan, sitten voimme mennä kotiin" − hänkään ei pitänyt tätä kotinaan, ei nyt, ei varmasti vielä seuraavanakaan päivänä, kun sentään takka olisi paikoillaan lämpöä luomassa, ei ehkä milloinkaan.
Hän palasi pian suuri villatukko sylissään. Hänen kätensä olivat vielä yhtä voimakkaat kuin viisi vuotta sitten kantaessaan minut kynnyksen yli, lastin keveys näytti vielä ylikorostavan hänen voimiaan. Hän laski muoveissa olevan paksun villapaketin eteeni, ja lähti vielä hakemaan toista samanlaista. "9 tuumaa", "9 tum", "9 inches" luki valkoisessa muovissa isoin kirjaimin. Jäin katsomaan hölmistyneenä villapakettia. Olivathat ulkoseinämme jo lämpöeristetyt, mihin tarvitsisimme näin paljon villaa?
"Mihin tarvitsemme näin paljon villaa?", kysyin tällä kertaa ääneen. "Nurkkahuoneen väliseiniin" − hänen äänessään oli ennalta suunniteltua järkähtämättömyyttä, jonka hän tiesi vakuuttavan kenet vain. Halusin vakuuttua villan tarpeellisuudesta itsekin, mutta en päässyt täysin perille hänen ajatustenjuoksustaan. "Eikös me niin sovittu, että nurkkahuonetta voitaisiin pitää kylmänä silloin, kun sitä ei tarvita?": hän oli jälleen suunnitellut kaiken tarkasti etukäteen. Mutta yhdeksän tuumaa tuntui kuitenkin liioittelulta. Tuskin hänen tulevan työhuoneensa sallittiin ihan pakkasellekaan menevän, olkoonkin että hän piti viileästä työtilasta. Hannu vaihtoi painoansa jalalta toiselle. "Sitä paitsi, villa eristää hyvin ääntä. Sitten kun lapsi syntyy, voitte leikkiä täällä olohuoneessa ilman, että työntekoni häiriintyisi, ja voin sitten työskennellä useammin kotona". Hän hymyili nyt lämpimämmin pehmentääkseen kylmiä sanojaan ja suuteli hämmentyneitä kasvojani, tällä kertaa suulle. Äänettömyyteni kasvoi huomattaviin mittoihin, aina melurajaan asti ja ylitsekin, hiljaisuuden peitti vain hiljalleen peltikattoon osuvien sadepisaroiden soitto. Hän vaivaantui hieman paikoilleen jämähtäneestä katseestani, nyt minäkin olin jo alkanut tuijottaa esineitä. "Mitäs sanot?", hän kysyi tuomiota peläten.
Mietin mielessäni kerrosta, joka eristäisi minut ja tulevan lapsen miehestäni: eihän yhdeksän tuumaa lopulta ollut paljon, ihmiselle, joka sentään oli käynyt kuussakin asti, se ei ollut matka eikä mitään. Mutta entä pienelle lapselle, joka vielä oli sentään vain pikkurillin pään kokoinen? Oliko tämän olemassaolo vain pois suodatettava aalto? Miten tämä voisi koskaan saada yhteyttä vihreän eristekerroksen takana piileskelevään isäänsä? Olimme keskustelleet asiasta jo satoja kertoja; joka kerralla Hannu oli vakuuttanut minut siitä, kuinka kovasti hän toivoo lasta. Mutta nyt en ollut enää ollenkaan vakuuttunut. Ajatuksiini tulvivat sateiset illat yksin kotona Lumikki-tytön tai Valto-pojan kanssa, joka päristelee leluautollaan ja kysyy: "Missä isä on?". Olisin halunnut itkeä ja valittaa, lyödä ja hakata, katseeni seisoi yhä paikallaan. Kasvatinko sittenkin sisälläni myrkkyä, jotain, mikä onkin parempi eristää kuin antaa kasvaa ja kukoistaa? Menneisyys ja tulevaisuus leijuivat mielessäni, ensimmäinen kuiskaillen lämpimästi ja jälkimmäinen kirkuen sydäntäviiltävästi. Joku oli sanonut niiden kohtaavan nykyisyydessä − Luoja siltä varjelkoon.
Nostin katseeni viimein hänen kysyviin kasvoihinsa. "Eihän yhdeksän tuumaa riitä mihinkään",
vastasin nyt jo pahaenteisellä äänellä.
- Tuoma
---------------------------------------------------------------
Yhdeksän tuumaa
Tämä tapahtuu Jälkikuvan maassa:
lapset tekevät retkeä laaksossa. He venyttävät verkkokalvon suoraksi ja panevat eväänsä sen punaisten ruutujen päälle. He syövät, ja sitten he levittävät kartan. Maisemasta tuntuu, että se on aivan halkeamaisillaan eväistä ja sen vuoret tasoittuvat karttaa silottelevien käsien alla. Lapset panevat sormensa siihen kohtaan, missä ajattelevat olevansa, ja sormien alle leviävät punaiset olettässä-täplät. He mittaavat matkan päämäärään: lasten tuumia yhdeksän.
Kartassa lukee Sarveiskaivo. Se on maiden rajalla, ja se toinen maa on taikaeläinten hirmumaa, josta lapset olivat lukeneet kesäyön hämärässä valossa salaa vanhemmiltaan, ihan ikkunan edessä. Kirjojen sivuilta olivat katsoneet lukevat silmät.
- Tätä pyöreää rinnettä, ja Iiriskirnun ohi vasenta polkua, kun se menee kauempaa, toteaa lapsista rohkein, joka on samalla pelokkain ja itse tietää miksi. Sanottiin, että Iiriskirnun lähellä sauva- ja tappikärpäset tihenevät ja rohkein-pelokkain oli sauvasta saanut tarpeekseen. Jokainen lapsista tunsi nuhteet, torut ja tillikat jäsenissään ja sydämissään, mutta Jälkikuvan maassa painaa harteilla vain reppu ja mielessä perillemenon tuntu. Ja perillemenokin on täällä toinen kuin joissain toisissa maissa, se on vapaus olettässän ja päämäärän välillä.
Lapset tietävät hyvin mitä ovat vailla. Sarveiskaivolla käyvät juomassa Itäisten vuorten yksisarviset. Ne poikkeavat Kaksoiskuvan maasta ainoastaan Sarveiskaivolle, ja Kaksoiskuvan maahan lapset eivät ole vielä löytäneet reittiä. Viisain lapsista, joka on myös tyhmin, sanoo: - Ensin meidän pitää kokea rakkaus, tuska ja unettomuuden viilto. Ensin pitää kokea onni ja hullutus, vasta sitten näemme kaksoiskuvia.
Onneksi viisain-tyhmin tavallisesti vaikenee, koska hän pelkästään puhumalla vesittää parhaatkin suunnitelmat.
Kartan punaiset peukalonpäät kiertävät Iiriskirnun eivätkä tapaa ainoatakaan hyönteistä, ja pelastuvat vajoamasta valottomaan syvyyteen, jossa kuvajaiset kiepahtavat nurinniskoin ja kadottavat kaikki tavaransa kuilun pohjalle. Sitten pimeys painaa hahmon aina syvemmälle, muistiin asti ja sinne ei kukaan lapsi halua joutua kivettymään. Tarinan kuullessaan pienin, joka on myös suurin, puristaa kangasjänistään kovasti rintaansa vasten, ja ajattelee lyhyen ajatuksen, joka suojelee jänis Puhpua joutumasta sylistä muistojen pimeään syvään. Pienin-suurin on vahva lyhyissä ajatuksissa.
Kylmä ja sininen tuuli käy Itäisiltä vuorilta. On lasten työ taivaltaa litteää maisemaa, jossa vuoret viistävät pintaa pitkin ja laaksot nousevat vuorten huippuihin, vain pilvet näkyvät syvinä, korkeina ja terävinä.
Kun lapset saapuvat Sarveiskaivolle, värähtävät itkupajut. Niillä on lapsivaistoa ja heti ne haluavat suojata lapsia, piilottaa heidät sateelta ja Kaksoiskuvan maan asukkailta. Ne lohduttavat kauas kulkeneita lapsia, ja lapset tuntevat jonkin tyhjyyden tyhjenevän. He istahtavat täyteen turvaan, ja jättävät reppunsa pajujen alle talteen.
- On tämä eri kuin kotona, sanoo lapsista pelokkain, joka on myös rohkein. Hän nimittäin pitää öisin vieressään aina kovasta muovista tehtyä lelua, jolla saattaa iskeä kutsumattomia vieraita ja juosta karkuun. Vielä ei vieraita ole tullut, mutta pelokas-rohkea haluaa ottaa mahdollisuuden huomioon. - Tänne ei tule mitään hurjaa, toteaa lapsi, ja pudottaa muovisen, pienen paistinlastan alas kaivoon.
Joskus esine molskahtaa, ja sen äänen kuulee yksisarvinen, joka hetkeä myöhemmin kumartuu kaivon ylle juomaan syvää, kylmää sarveisvettä.
Lapset näkevät sen.
- Mutta eihän sillä ole sellaista sarvea!
- Mutta onhan sen tähti kohollaan!
- Hölmö, ei valkoisella hevosella ole tähteä!
- Mutta sillä täytyy olla teleskooppisarvi!
Se sillä onkin. Se nostaa päänsä ja katsoo lapsia eläimen tavoin. Uteliaasti, säikysti, vaarallisesti. Se katsoo lapsia hyvin pelästyneen eläimen tavoin. Arasti, vauhkosti. Sillä hetkellä kun teleskooppisarvi alkaa nousta yksisarvisen otsasta, lapset tietävät, että yksisarvinen ei tajua olevansa tarujen parantava, lempeä eläin. Sillä hetkellä he ymmärtävät, että tarunhohto painaisi eläintä lavoilta lautasille kuten nuhde painaa lasta hiustupsusta varpaankärkeen. Siksi he unohtavat tarunhohteen ja juoksevat minkä jaloistaan pääsevät, vapaina repuista, eväistä, kartoista ja sarvisista. Saattaa olla, että osa lapsista juoksee suoraan Kaksoiskuvan maahan.
Mutta yksisarvinen ulottaa sarvea otsastaan. Se ei ole lasten yhdeksän tuumaa, ei naisen sormen yhdeksän tuumaa vaan pitkän, vahvan miehenpeukalon yhdeksän tuumaa. Kuin sisilisko, osaa yksisarvinen pudottaa sarvensa. Eikä vain pudottaa, vaan ampua!
Ja se sinkoaa pitkän sarvensa, ja sarvi lentää ilman halki Sarveiskaivolta aina Iiriskirnulle asti, sinne se osuu ja uppoaa. Iiriskirnun syvä tumma pinta rikkoutuu ja puhkeaa. Maisema pimenee. Ainiaaksi.
- puustaava
----------------------------------------
Kuusi tuumaa
Ensimmäinen tuuma
Kiikkustuolin keinahdus on hyvä
oikea jalka vain
joskus parahtaa
Tuudittaudun
heräämään
elämästä pois
Toinen tuuma
Kiikkustuolin keinahdus on hyvä,
vasen jalka vain
joskus parahtaa.
Kaksintaistelu edessä
Kuudestilaukeava ladattava
Kolmas tuuma
Mitä pukisi, jotta näyttäisi sheriffiltä?
Täytynee vaihtaa
munkinkaapuun ja stetsoniin
Risti rinnassa
Neljäs tuuma
Sylkykuppi on kaukana,
smith and wesson kädessä.
Toinen on
nopeampi.
Viides tuuma
Autiomaan rauha
raastaa,
Kaipauksen odotus iskee ilman varoitusta.
Pahemmin kuin polttava aurinko,
joka saa ihon helmeilemään merkityksistä.
Muistuttamaan.
Kuudes tuuma
Kuuteen tuumaan mahtuu paljon elottomia senttejä.
- emr64738
------------------------
Yheksän tuumaa
Yheksän tuumaa!
hän huusi pöydän yli
Vain Yheksän tuumaa!
Sä liikutit ainakin kymmenen.
Mitta pyöri pöydällä
katse sotureista nyrkkiin
Metakka kesti hetken
Sotajoukko marssi takaisin
sen yhden tuuman
jonka meni yli
- Teme---
------------------------------------------
9 tuumaa kyynärpäästä etusormen alkuun.
siihen niveleen,
silmämääräisesti /-määrättynä
aplodeeraan yhtä kovalla volyymillä kuin isä.
kämmenet kuppeina
sopivassa suhteessa
(kun kaikki on ohi):
toinen paikallaan. toinen paukuttaa menemään.
usein
ihmiset
katsovat
paheksuen
koska
liian kova ääni,
täytyy olla teeskenneltyä.
- påasca
Yhdeksän tuumaa
Tiiliä peittävä muovi oli kauttaaltaan märkä. Hannu yritti poistaa sitä aivan liian nopeasti: vesi
roiskui ympäriinsä, ensin hänen tähän asti kuivana pysyneelle paidalleen − sille, jonka olin ostanut hänelle hänen ensimmäisenä syntymäpäivänään sitten aloitettuamme seurustella ja jota hän oli pitänyt niin ylpeänä aina sopivan tilaisuuden tullen − sitten hänen likaisille housuilleen, lensipä sitä vielä minun sukattomiin jalkoihinikin asti. Sandaalini olivat jo valmiiksi kosteat, mutta tarvitsiko sitä nyt niin varomaton olla; muovit juuttuivat muutenkin tiilien väliin ja aina löytyi uusi naru, joka sittenkin olisi katkaistava − yksinkertaisesta operaatiosta tuli jälleen mutkikkaampi kuin mitä olimme odottaneet. Autoin parhaani mukaan toisella kädelläni, toista pidin tiukasti lanteillani valmiina torjumaan vesipisaroita vaatteistani, kärpäsiä ympäriltäni ja pahoja ajatuksia mielestäni, mutta se ei onnistunut yhdessäkään näistä tehtävistä.
"Ota sinä nuo paksummat hanskat" − hän tiesi kuinka tarkka olin käsieni suhteen. Tartuimme tiiliin
ja aloimme viedä niitä sisälle. Hannu yritti viedä kahta kerralla, mutta minä tyydyin yhteen, sekin hiersi ikävästi rannettani rosoisella reunallaan kumoten näin usean eri kosteusvoiteen siihenastisen työn. Astuin joka askeleen varovasti, arvokasta lastia kantaen. Rakennus näytti viikko toisensa jälkeen yhä enemmän talolta, siinä oli jo ulkoseinät, katto ja ikkunatkin. Sisältä näky taas oli enemmän tai vähemmän masentava, mutta kyllä se sentään joka viikko hieman edistyi. Seuraavana päivänä tulisi muurari tekemään takkaa, ja siksi tiilet oli vietävä paikalleen.
Ulkona oli kostea ja kuuma ilma, mutta sisällä oli pelkästään kosteaa, kosteutta lisäsivät entisestään sieltä täältä esiin pilkistävät valkoiset muoviputket. Niistä tuntui virtaavan sisään hajutonta ja näkymätöntä huoneenlämmössä höyrystyvää nestettä. Hannu oli kai tottunut höyryyn, mutta minua se häiritsi suuresti, en nähnyt ollenkaan eteeni niin selvästi kuin ennen. "Tähän tulee sohva, tähän vitriini, tuohon ruokapöytä, tänne arkkupakastin": olin aina nähnyt tulevaisuuden kristallinkirkkaana tässä asiassa, Hannu oli hymyillyt ja myönnellyt. Mutta nyt en erottanut ollenkaan vielä poissaolevia huonekaluja. Osa niistä pysyi sumeareunaisina, osa taas oli täysin hajonnut atomeiksi höyryn mädäntävässä vaikutuksessa. En pystynyt edes näkemään takkaa samanlaisena kuin ennen − tiesin, että sisälle tuomiemme tiilien harmaa ei olisi takan lopullinen
väri, mutta nyt pystyin enää näkemään karkeapintaisen kauttaaltaan harmaan takan. Höyry teki
tekojaan takassakin: se karheutti ruman mielikuvan pintaa entisestään, hajotti tekeleen takaisin
tiiliksi ja kokosi ne uudestaan niin, että tuotos ei enää ollenkaan näyttänyt takalta.
"Meidän täytyisi tuulettaa täällä paremmin", sanoin vaistomaisesti Hannulle, joka oli ehtinyt tuoda jo hyvän osan tiilistä sisälle minun jäätyäni seisomaan ajatuksiini vaipuneena. Itse haju tosin miellytti minua: ilmaan oli sekoittunut puupölyä ja palanutta terästä, olleessaan näin lievä haju toi vielä lempeänä ja ilta-auringon värisenä mieleeni sen illan remontoitavana olleessa kerrostaloasunnossani. Sininen työmiehentakki roikkuili levällään leikkisän remonttimiehen − silloin vielä poikasen − harteilla. Kaksin jäätyämme hänen nopeat katseensa pitkittyivät viimein ja vakavoituivatkin, kuitenkaan menettämättä alituista iloista pilkettään. Nyt monen vuoden jälkeen tuo katse oli rauhoittunut jo aivan liikaakin, se viipyili esineissä kauemmin kuin asioissa, jäädessään silmiini se oli jo niin tottunut saamaansa vasteeseen − enää se ei tutkien selaillut niitä vuorotellen, vaan oli näkevinään molemmat yhtä aikaa. Nenääni kantautui väkevä rautapölyn tuoksu; yskäisin, ja samassa vuosien takainen ilta alkoi halkeilla, remonttimiehet käänsivät minulle selkänsä jutellakseen keskenään, laskemassa ollut aurinko nousi jälleen ja säteili polttavasti kuin ydinpommi.
"Meidän täytyy tuulettaa täällä paremmin", äänessäni oli jo hivenen loukattua omanarvontuntoa. Hannu toi viimeiset tiilet sisälle, otti hansikkaat kädestään, katsoi minua silmiin ja hymyili. Hän kietoi oikean kätensä lanteilleni ja suuteli poskeani, samoin kuin silloin aikoinaan, teeskennellen, että vuodet eivät olisi kuluneet, että hänen kätensä olisi sama kuin silloin, että elettä ajaisi vielä muukin voima kuin tottumus.
"Mitäs mietit?" − nykyään hän ei enää osannut lukea ajatuksiani niin kuin ennen. Mutta siitä ei käy pelkästään häntä syyttäminen, olinhan minäkin kasvanut niistä ajoista jo aikuiseksi naiseksi.
"Tästä tulee hyvä koti." − kaduin heti sanat suusta päästettyäni. Ennen minun ei tarvinnut vakuutella sitä itselleni, saati Hannulle. Mutta rakennuksen tyhjyys tuntui kaipaavan sanoja, joilla täyttää sen ja rakentaa uudelleen höyryn hajottamat mielikuvat, höyryn, joka nyt avoimesta ovesta ulos päästyään tiivistyi kevyeksi sateeksi. Mutta miten sanoilla voisi rakentaa mielikuvia, unelmia?
Hänen kätensä irtosi lanteiltani, se ei hyväillyt jäähyväisiksi poveani tai vatsaani niin kuin ennen. Tämä oli jo kerrassaan huomaamatonta, olihan meitä nyt kaksi entisen yhden sijaan. "Haen vielä sen villan, sitten voimme mennä kotiin" − hänkään ei pitänyt tätä kotinaan, ei nyt, ei varmasti vielä seuraavanakaan päivänä, kun sentään takka olisi paikoillaan lämpöä luomassa, ei ehkä milloinkaan.
Hän palasi pian suuri villatukko sylissään. Hänen kätensä olivat vielä yhtä voimakkaat kuin viisi vuotta sitten kantaessaan minut kynnyksen yli, lastin keveys näytti vielä ylikorostavan hänen voimiaan. Hän laski muoveissa olevan paksun villapaketin eteeni, ja lähti vielä hakemaan toista samanlaista. "9 tuumaa", "9 tum", "9 inches" luki valkoisessa muovissa isoin kirjaimin. Jäin katsomaan hölmistyneenä villapakettia. Olivathat ulkoseinämme jo lämpöeristetyt, mihin tarvitsisimme näin paljon villaa?
"Mihin tarvitsemme näin paljon villaa?", kysyin tällä kertaa ääneen. "Nurkkahuoneen väliseiniin" − hänen äänessään oli ennalta suunniteltua järkähtämättömyyttä, jonka hän tiesi vakuuttavan kenet vain. Halusin vakuuttua villan tarpeellisuudesta itsekin, mutta en päässyt täysin perille hänen ajatustenjuoksustaan. "Eikös me niin sovittu, että nurkkahuonetta voitaisiin pitää kylmänä silloin, kun sitä ei tarvita?": hän oli jälleen suunnitellut kaiken tarkasti etukäteen. Mutta yhdeksän tuumaa tuntui kuitenkin liioittelulta. Tuskin hänen tulevan työhuoneensa sallittiin ihan pakkasellekaan menevän, olkoonkin että hän piti viileästä työtilasta. Hannu vaihtoi painoansa jalalta toiselle. "Sitä paitsi, villa eristää hyvin ääntä. Sitten kun lapsi syntyy, voitte leikkiä täällä olohuoneessa ilman, että työntekoni häiriintyisi, ja voin sitten työskennellä useammin kotona". Hän hymyili nyt lämpimämmin pehmentääkseen kylmiä sanojaan ja suuteli hämmentyneitä kasvojani, tällä kertaa suulle. Äänettömyyteni kasvoi huomattaviin mittoihin, aina melurajaan asti ja ylitsekin, hiljaisuuden peitti vain hiljalleen peltikattoon osuvien sadepisaroiden soitto. Hän vaivaantui hieman paikoilleen jämähtäneestä katseestani, nyt minäkin olin jo alkanut tuijottaa esineitä. "Mitäs sanot?", hän kysyi tuomiota peläten.
Mietin mielessäni kerrosta, joka eristäisi minut ja tulevan lapsen miehestäni: eihän yhdeksän tuumaa lopulta ollut paljon, ihmiselle, joka sentään oli käynyt kuussakin asti, se ei ollut matka eikä mitään. Mutta entä pienelle lapselle, joka vielä oli sentään vain pikkurillin pään kokoinen? Oliko tämän olemassaolo vain pois suodatettava aalto? Miten tämä voisi koskaan saada yhteyttä vihreän eristekerroksen takana piileskelevään isäänsä? Olimme keskustelleet asiasta jo satoja kertoja; joka kerralla Hannu oli vakuuttanut minut siitä, kuinka kovasti hän toivoo lasta. Mutta nyt en ollut enää ollenkaan vakuuttunut. Ajatuksiini tulvivat sateiset illat yksin kotona Lumikki-tytön tai Valto-pojan kanssa, joka päristelee leluautollaan ja kysyy: "Missä isä on?". Olisin halunnut itkeä ja valittaa, lyödä ja hakata, katseeni seisoi yhä paikallaan. Kasvatinko sittenkin sisälläni myrkkyä, jotain, mikä onkin parempi eristää kuin antaa kasvaa ja kukoistaa? Menneisyys ja tulevaisuus leijuivat mielessäni, ensimmäinen kuiskaillen lämpimästi ja jälkimmäinen kirkuen sydäntäviiltävästi. Joku oli sanonut niiden kohtaavan nykyisyydessä − Luoja siltä varjelkoon.
Nostin katseeni viimein hänen kysyviin kasvoihinsa. "Eihän yhdeksän tuumaa riitä mihinkään",
vastasin nyt jo pahaenteisellä äänellä.
- Tuoma
---------------------------------------------------------------
Yhdeksän tuumaa
Tämä tapahtuu Jälkikuvan maassa:
lapset tekevät retkeä laaksossa. He venyttävät verkkokalvon suoraksi ja panevat eväänsä sen punaisten ruutujen päälle. He syövät, ja sitten he levittävät kartan. Maisemasta tuntuu, että se on aivan halkeamaisillaan eväistä ja sen vuoret tasoittuvat karttaa silottelevien käsien alla. Lapset panevat sormensa siihen kohtaan, missä ajattelevat olevansa, ja sormien alle leviävät punaiset olettässä-täplät. He mittaavat matkan päämäärään: lasten tuumia yhdeksän.
Kartassa lukee Sarveiskaivo. Se on maiden rajalla, ja se toinen maa on taikaeläinten hirmumaa, josta lapset olivat lukeneet kesäyön hämärässä valossa salaa vanhemmiltaan, ihan ikkunan edessä. Kirjojen sivuilta olivat katsoneet lukevat silmät.
- Tätä pyöreää rinnettä, ja Iiriskirnun ohi vasenta polkua, kun se menee kauempaa, toteaa lapsista rohkein, joka on samalla pelokkain ja itse tietää miksi. Sanottiin, että Iiriskirnun lähellä sauva- ja tappikärpäset tihenevät ja rohkein-pelokkain oli sauvasta saanut tarpeekseen. Jokainen lapsista tunsi nuhteet, torut ja tillikat jäsenissään ja sydämissään, mutta Jälkikuvan maassa painaa harteilla vain reppu ja mielessä perillemenon tuntu. Ja perillemenokin on täällä toinen kuin joissain toisissa maissa, se on vapaus olettässän ja päämäärän välillä.
Lapset tietävät hyvin mitä ovat vailla. Sarveiskaivolla käyvät juomassa Itäisten vuorten yksisarviset. Ne poikkeavat Kaksoiskuvan maasta ainoastaan Sarveiskaivolle, ja Kaksoiskuvan maahan lapset eivät ole vielä löytäneet reittiä. Viisain lapsista, joka on myös tyhmin, sanoo: - Ensin meidän pitää kokea rakkaus, tuska ja unettomuuden viilto. Ensin pitää kokea onni ja hullutus, vasta sitten näemme kaksoiskuvia.
Onneksi viisain-tyhmin tavallisesti vaikenee, koska hän pelkästään puhumalla vesittää parhaatkin suunnitelmat.
Kartan punaiset peukalonpäät kiertävät Iiriskirnun eivätkä tapaa ainoatakaan hyönteistä, ja pelastuvat vajoamasta valottomaan syvyyteen, jossa kuvajaiset kiepahtavat nurinniskoin ja kadottavat kaikki tavaransa kuilun pohjalle. Sitten pimeys painaa hahmon aina syvemmälle, muistiin asti ja sinne ei kukaan lapsi halua joutua kivettymään. Tarinan kuullessaan pienin, joka on myös suurin, puristaa kangasjänistään kovasti rintaansa vasten, ja ajattelee lyhyen ajatuksen, joka suojelee jänis Puhpua joutumasta sylistä muistojen pimeään syvään. Pienin-suurin on vahva lyhyissä ajatuksissa.
Kylmä ja sininen tuuli käy Itäisiltä vuorilta. On lasten työ taivaltaa litteää maisemaa, jossa vuoret viistävät pintaa pitkin ja laaksot nousevat vuorten huippuihin, vain pilvet näkyvät syvinä, korkeina ja terävinä.
Kun lapset saapuvat Sarveiskaivolle, värähtävät itkupajut. Niillä on lapsivaistoa ja heti ne haluavat suojata lapsia, piilottaa heidät sateelta ja Kaksoiskuvan maan asukkailta. Ne lohduttavat kauas kulkeneita lapsia, ja lapset tuntevat jonkin tyhjyyden tyhjenevän. He istahtavat täyteen turvaan, ja jättävät reppunsa pajujen alle talteen.
- On tämä eri kuin kotona, sanoo lapsista pelokkain, joka on myös rohkein. Hän nimittäin pitää öisin vieressään aina kovasta muovista tehtyä lelua, jolla saattaa iskeä kutsumattomia vieraita ja juosta karkuun. Vielä ei vieraita ole tullut, mutta pelokas-rohkea haluaa ottaa mahdollisuuden huomioon. - Tänne ei tule mitään hurjaa, toteaa lapsi, ja pudottaa muovisen, pienen paistinlastan alas kaivoon.
Joskus esine molskahtaa, ja sen äänen kuulee yksisarvinen, joka hetkeä myöhemmin kumartuu kaivon ylle juomaan syvää, kylmää sarveisvettä.
Lapset näkevät sen.
- Mutta eihän sillä ole sellaista sarvea!
- Mutta onhan sen tähti kohollaan!
- Hölmö, ei valkoisella hevosella ole tähteä!
- Mutta sillä täytyy olla teleskooppisarvi!
Se sillä onkin. Se nostaa päänsä ja katsoo lapsia eläimen tavoin. Uteliaasti, säikysti, vaarallisesti. Se katsoo lapsia hyvin pelästyneen eläimen tavoin. Arasti, vauhkosti. Sillä hetkellä kun teleskooppisarvi alkaa nousta yksisarvisen otsasta, lapset tietävät, että yksisarvinen ei tajua olevansa tarujen parantava, lempeä eläin. Sillä hetkellä he ymmärtävät, että tarunhohto painaisi eläintä lavoilta lautasille kuten nuhde painaa lasta hiustupsusta varpaankärkeen. Siksi he unohtavat tarunhohteen ja juoksevat minkä jaloistaan pääsevät, vapaina repuista, eväistä, kartoista ja sarvisista. Saattaa olla, että osa lapsista juoksee suoraan Kaksoiskuvan maahan.
Mutta yksisarvinen ulottaa sarvea otsastaan. Se ei ole lasten yhdeksän tuumaa, ei naisen sormen yhdeksän tuumaa vaan pitkän, vahvan miehenpeukalon yhdeksän tuumaa. Kuin sisilisko, osaa yksisarvinen pudottaa sarvensa. Eikä vain pudottaa, vaan ampua!
Ja se sinkoaa pitkän sarvensa, ja sarvi lentää ilman halki Sarveiskaivolta aina Iiriskirnulle asti, sinne se osuu ja uppoaa. Iiriskirnun syvä tumma pinta rikkoutuu ja puhkeaa. Maisema pimenee. Ainiaaksi.
- puustaava
----------------------------------------
Kuusi tuumaa
Ensimmäinen tuuma
Kiikkustuolin keinahdus on hyvä
oikea jalka vain
joskus parahtaa
Tuudittaudun
heräämään
elämästä pois
Toinen tuuma
Kiikkustuolin keinahdus on hyvä,
vasen jalka vain
joskus parahtaa.
Kaksintaistelu edessä
Kuudestilaukeava ladattava
Kolmas tuuma
Mitä pukisi, jotta näyttäisi sheriffiltä?
Täytynee vaihtaa
munkinkaapuun ja stetsoniin
Risti rinnassa
Neljäs tuuma
Sylkykuppi on kaukana,
smith and wesson kädessä.
Toinen on
nopeampi.
Viides tuuma
Autiomaan rauha
raastaa,
Kaipauksen odotus iskee ilman varoitusta.
Pahemmin kuin polttava aurinko,
joka saa ihon helmeilemään merkityksistä.
Muistuttamaan.
Kuudes tuuma
Kuuteen tuumaan mahtuu paljon elottomia senttejä.
- emr64738
------------------------
Yheksän tuumaa
Yheksän tuumaa!
hän huusi pöydän yli
Vain Yheksän tuumaa!
Sä liikutit ainakin kymmenen.
Mitta pyöri pöydällä
katse sotureista nyrkkiin
Metakka kesti hetken
Sotajoukko marssi takaisin
sen yhden tuuman
jonka meni yli
- Teme---
------------------------------------------
9 tuumaa kyynärpäästä etusormen alkuun.
siihen niveleen,
silmämääräisesti /-määrättynä
aplodeeraan yhtä kovalla volyymillä kuin isä.
kämmenet kuppeina
sopivassa suhteessa
(kun kaikki on ohi):
toinen paikallaan. toinen paukuttaa menemään.
usein
ihmiset
katsovat
paheksuen
koska
liian kova ääni,
täytyy olla teeskenneltyä.
- påasca
torstai 6. elokuuta 2009
maanantai 20. heinäkuuta 2009
yheksän tuumaa
on #kirjan ylösnousseen kirjoittajapiirin aihe. ohjeita:
1) tekstin pituus vapaa, mutta muistakaa, että kenelläkään ei ole vastuuta lukea yhtään liian pitkää tekstiä.
2) laji vapaa. runo, proosateksti, essee, mikävaan.
3) tekstit julkaistaan täällä blogissa. ne laitetaan kustaavalle s-postitse 5.8. mennessä, ja blogiin ne alkavat ilmaantua suunnilleen samaan aikaan. s-postiosoitteen voi tiedustella ircnetissä /msg puustaava (huom. nick muuttunut!)
4) keskustelua kanavalla runsaan viikon kuluttua tekstien julkaisusta, tarkka ajankohta sovitaan tekstin palauttaneiden kesken.
5) keskusteluun saa osallistua vaikka ei olisi kirjoittanut mitään, mutta kirjoittajapiirille varattuna ajankohtana kanavalla ei keskustella muista asioista.
tänne ilmestyy vielä jotain osviittaa toiste. moi. ja terkkui kaikille kivoille tyypeille multa
- puustaava.
1) tekstin pituus vapaa, mutta muistakaa, että kenelläkään ei ole vastuuta lukea yhtään liian pitkää tekstiä.
2) laji vapaa. runo, proosateksti, essee, mikävaan.
3) tekstit julkaistaan täällä blogissa. ne laitetaan kustaavalle s-postitse 5.8. mennessä, ja blogiin ne alkavat ilmaantua suunnilleen samaan aikaan. s-postiosoitteen voi tiedustella ircnetissä /msg puustaava (huom. nick muuttunut!)
4) keskustelua kanavalla runsaan viikon kuluttua tekstien julkaisusta, tarkka ajankohta sovitaan tekstin palauttaneiden kesken.
5) keskusteluun saa osallistua vaikka ei olisi kirjoittanut mitään, mutta kirjoittajapiirille varattuna ajankohtana kanavalla ei keskustella muista asioista.
tänne ilmestyy vielä jotain osviittaa toiste. moi. ja terkkui kaikille kivoille tyypeille multa
- puustaava.
perjantai 10. heinäkuuta 2009
kirjoittajapiiri
Kirjoittajapiiriä kohtaan on ollut pientä mielenkiintoa. Kiinnostuneet, huudelkaa kanavalla!
Alustavasti: aihe yms. yksityiskohdat noin viikon päästä tiedossa. Eka kerta pidetään viikolla 32 tai 33 lähemmin sovittavana ajankohtana.
Terveoikeestituloa.
Alustavasti: aihe yms. yksityiskohdat noin viikon päästä tiedossa. Eka kerta pidetään viikolla 32 tai 33 lähemmin sovittavana ajankohtana.
Terveoikeestituloa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)